Mikään maailmanloppu lapsen saaminen ei ole. Päinvastoin. Äkkiä eteemme aukeaakin ihan uusia elämän ikkunoita: pysähdymme helpommin hetkiin, iloitsemme pienenpienistä asioista ja lapsen kehittymisvaiheista, olkoon ne sitten mitä tahansa. Olemme suoraan sanottuna pähkähulluina lapseemme ja sen kyllä huomaa; arkiviestinnästämme on tullut yhtä lässytystä ja itse keksittyjen lorulaulujen kimaraa. Saadapa päivä meidän perheessä nauhalle, kyllä sitä huvittuneena kuuntelisi joidenkin vuosien kuluttua. Parasta lapsen saamisessa on se heittäytymisen tunne, minkä vauvan kanssa voi kokea. Oksennetaan matolle ja aivastetaan porkkanasoseet äidin paidalle. Ei haittaa, kyllä ne illalla saa siivottua. Ja jos ei niin, ostetaan uusi matto kunhan oksennus-kausi on ohi. (Tosin jos pikkuveljeni kehitystä seuraa, niin ne oksennusajat eivät ole kyllä ohi ennen kahdenkympin parempaa puolta, jos silloinkaan...)
Yksi asia kuitenkin kismittää välillä. Yöunien menetys nimittäin. Tai paremminkin aamu-unien. En nyt tarkoita niitä "normaaleja" seitsemän, kahdeksan tunnin yhtämittaisia arkiunia vaan niitä ihania viikonloppujen kellonympärinukkujaisia. Meillä nimittäin on aina osattu arvostaa sellaisia. Lauantai-aamuisin meitä oli turha houkutella mihinkään ennen kello kolmea, mutta nykyään eräs Ilopilleri-merkkinen herätyskello saa vähintään jompaan kumpaan meistä vipinää kello kuuden ja seitsemän välillä. Ja sunnuntaiaamuisin olemme pirteinä uimassa "jo" kello yksitoista. Viimeisen puolen vuoden aikana olen siis saanut kokea millaista olisi olla aamuvirkku. Kokemus sekin. Tosin kovin virkuksi en ole itseäni aina tuntenut silmät puolitangossa ja ärtyisenä katkonaisen yön jäljiltä. Eräs entinen työkaverini, vastasyntyneen lapsen isä sen tuossa sosiaalisessa mediassa ilmaisi hienosti: Dawn of the Living Dead = aamu lapsiperheessä. Terveiset ja onnittelut vielä Inkeroisiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti