Rouva kotiäidin lukemistoa

Vapaahetkinäni minun pitäisi lukea kirjallisuutta opinnäytetyöhöni liittyen, mutta ne kirjat heivasin autuaana takaisin kirjastoon heti kun laskettu aika oli tarpeeksi lähellä. Erittäin tehokas tapa lykätä valmistumista, joka roikkuu yhdestä hemmetin 60-sivuisesta nivaskasta, jonka sisällön pitäisi osoittaa että osaan käyttää lähteitä. Sopisiko, että teen liiketalouden opinnäytteeni vaikkapa siitä mitkä vaippamerkit tai lastenruoat menevät parhaiten kaupaksi? Voin mennä päivystämään tuonne Valtsun hyllyjen väliin Eino kainalossa ja tekemään empiiristä kenttätutkimustyötä. Vauva-aiheinen oppari saattaisi nimittäin syntyä noin kahdessa vuorokaudessa, kun taas asiakkuuksien haltuunotosta kirjoittaminen matelee tahdilla kaksi lausetta per viikko. Valmistun siis aikaisintaan vuonna 2026.

Opinnäytetyökirjallisuuden tilalle olen kantanut kirjastosta monenmoista luettavaa Vauva-lehdistä kaunokirjallisuuteen. Alkuun tuli kahlailtua lastenhoito-oppaita ja erehdyin jopa kurkistamaan kasvatuskirjallisuuden hyllyyn. Ne on kuitenkin paras jättää paikalleen, sillä en usko siihen, että lastenkasvatusta voi opiskella kirjoista. Ongelmatilanteissa niitä voi selailla, ottaa vinkin sieltä, toisen täältä, mutta liiallinen paneutuminen voi johtaa siihen, että pahaa aavistamatta huomaat kuuluvasi johonkin lastenkasvatuksen vinksahtaneeseen koulukuntaan. Paras koulukunta kun olisi se maalaisjärkiläiset. Yksi syksyn uutuskirja kuitenkin kannattaa ottaa kunnon käsittelyyn, etenkin jos lapsen uniasiat yhtään vaivaavat.

Anna Keski-Rahkosen ja Minna Nalbantoglun Unihiekkaa etsimässä antaa konkreettisia neuvoja unipulmista kärsiville vauva- ja taaperoikäisten vanhemmille. Kirja kokoaa yhteen yleisimmät lapsiperheiden uniongelmat ja antaa vinkkejä siitä miten koko perhe voi omalla toiminnallaan nauttia jälleen eheistä yöunista. Kirjasta saa myös tukea, jos kokonaisista öistä tai rauhaisista illoista on edes turha haaveilla, esimerkiksi koliikkivauvojen kanssa. Erityisesti tässä kirjassa ilahduttaa sen suvaitsevainen tyyli; mikään vaihtoehto ei ole huono, jos vanhemmat itse kokevat sen sopivaksi. Esimerkiksi joissain tapauksissa, lapsen ollessa tietyn ikäinen ja terve, se jopa suosittelee Suomessa huonon maineen saanutta huudatusunikoulua.

Unihiekkaa etsimässä esittelee yleisimmät lapsiperheiden uniongelmat, listaa pulmien syitä ja antaa avaimet erilaisten unikoulujen toteuttamiselle kotikonstein. Kaikkien tilanteiden kohdalla esitellään myös rehellisiä tosielämän tapauksia niin kirjoittajien omien kokemuksien pohjalta kuin ulkopuolisten kirjoittajien vinkkelistäkin. Kirja myös muistuttaa, että lasten kanssa ollaan jatkuvassa muutostilassa; yhden kerran suoritettu unikoulu ei ratkaise kaikkia ongelmia vaan iän myötä lapselle voi tulla uudenlaisia nukkumiseen liittyviä pulmia, eikä yöheräilystä usein päästä kertaheitolla eroon. Olisin kernaasti lukenut kirjan ennen lapsemme syntymää, sillä omalla kohdalla hyvälaatuiset ja pitkät yöunet ovat elämän tärkeimpien asioiden top vitosessa.

Kirja on jaettu loogisiin osioihin, mutta niiden sisältö saisi olla selkeämmin otsikoitu. Vaikka lukija olisi millaisessa unenpuutostokkurassa, asiat on kuitenkin helppo sisäistää (huom. kävin kirjan läpi E:n parituntisten päiväunien aikana) kirjan lopusta löytyvien tiivistelmien avulla. Luin kirjasta tarkemmin vain oman vauvamme ikäkautta ja tilannetta koskevat osuudet, muut silmäilin nopeasti lävitse. Palaan kirjan pariin vielä tulevaisuudessakin, jos unipulmat vaivaavat.

Kuva: Record Shop X

Tässä huushollissa on vaiheittain siirrytty alkuaikojen perhepedistä omaan sänkyyn noin kahden kuukauden iässä. Viiden kuukauden paikkeilla siirsimme pojan omaan huoneeseensa, josta on suora yhteys makkarin puolelle. Sinne hyppään muutaman kerran yössä. Arvelin, että oma herkistynyt uneni ei tämän järjestelyn myötä katkeaisi jokaiseen vauvan pihahdukseen ja järjestely on toistaiseksi toiminut.

Tietyt iltarutiinit käyttöön jo varhaisessa vaiheessa ja nukkumaanmenoaika on pyritty pitämään samana joka ilta. Siitä on pakko välillä lipsua, sillä joskus kyläreissut venähtävät eikä aina voi elää kello kaulassa.   Ongelmana, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua, eivät ole niinkään yöheräilyt vaan E:n iltahuudot. Vaikka vauvaa on kuinka valmisteltu yöunille tietyin rutiinein ja rauhallisin iltahellittelyin, päätyy iloisesti sätkivä ukkeli lopulta huutamaan kurkku suorana, kun nukahtaminen omin avuin ei onnistu. Iltahuutojen lääkkeenä on käytetty viime aikoina simppeliä "pistäytymisunikouluksi" kutsuttua menetelmää, joka on tuottanut tuloksia. "Menetelmä" ei ole sen kummempi kuin johdonmukainen käväisy vauvan luona, jonka lisäksi voi esim. laittaa tutin suuhun, kohentaa peittoa tai vauvan asentoa. Katsekontaktia vältetään, samoin vauvan nukahtamista silittelyihin tai syliin. Lopuksi lähdetään pois ja palataan taas, jos vauvan itku yltyy hysteeriseksi.

Viime yönä sitten päätin omasta pöpperöstäni huolimatta ottaa unikoulun viimeisenkin vaiheen käyttöön. Päätin vain käydä pistäytymässä E:n huoneessa enkä tarjota lainkaan yöpalaa kuten yleensä. Tuloksena kaksi lyhyttä parin minuutin käyntiä sängyn vierellä (tutti suuhun, mahan silitys ja pelkkä hetken seisominen sängyn vierellä) ja vasta kuudelta otin pojan aamumaidolle ja jatkamaan unia välissämme. Kello kuuden maidon jälkeen nukuttiin koko porukka suoraan yhdeksään! Katsotaan miten ensi yönä käy. Tärkeintä on kuulemma pysyä itse rauhallisena ja viedä unikoulu johdonmukaisesti loppuun saakka. (Vihaan sanaa johdonmukainen, aiheesta ehkä myöhemmin lisää..)