Istun itku kurkussa Helsingin Naistenklinikan perheosaston huoneessa 16 ja yritän imettää vastasyntynyttä lastani. Rinnat ovat kuitenkin tyhjät, maitoa ei tule. Lapsi on unelias ja nukahtaa jokaisella yrityksellä rinnuksilleni. Anelen kätilöltä, saanko antaa edes vähän lisämaitoa. "Ei, yritä vielä uudelleen", kuuluu vastaus. Otan lapsen nukkumaan rinnalle, josko se edesauttaisi meijerin käynnistymistä. Itkettää, olen huono äiti kun maitoa ei heru. Jäämme osastolle vielä yhdeksi päiväksi, kunnes pojan paino lähtee hiljalleen nousuun. Mies kyseenalaistaa sairaalan vaakojen tarkkuuden, "ei noilla vaaoilla saa esiin mitään kymmenien grammojen eroja". Loppupunnituksen hän suorittaa laskemalla keskihajonnan ja kirjoittaa huoneen seinätaululle kaavoja, joista en ymmärrä yhtään mitään.
Kotona maito vihdoin nousee. Sitä tulee suihkuamalla, lapsi ei ehdi niellä kaikkea. Kirjaan ylös jokaisen syöttöajan, sillä pelkään ettei poika kasva. Punnitsemme lasta salaa hedelmävaa'alla. Kaikki on hyvin, pikkuinen kasvaa hienosti. Päivän aikana kuluu puoli laatikollista liivinsuojuksia, äkkiä olen yltä päältä maidossa itsekin. Otan ylimääräisen talteen maidonkerääjillä; keitän vimmatusti pakasterasioita ja pakastan pieniä maitoeriä minkä ehdin. Öisin hikoilen lakanat litimäriksi hormonien hyrrätessä, ai tällaistäkö on vaihdevuosina! Poden jatkuvaa niskasärkyä huonojen imetysasentojen takia, ryhtini on kadonnut jonnekin. Viikon kuluttua ostan elämäni ensimmäiset oikean kokoiset rintaliivit, B-kuppi vaihtuu E-kuppiin.
Jälkeen päin ensimmäisen viikon hormonihörhöiset touhuni ja tunteeni lähinnä huvittavat. Mikäköhän hysteria minuun iski? Naistenklinikan tiukka imetyskoulu taisi laittaa pääni sekaisin, tunnollisena tyttönä noudatin jokaista neuvoa, enkä ymmärtänyt antaa äidinvaistojeni viedä. Otin imetyksen vastaan kuin suuren työprojektin, en suhtautunut siihen niinkään osana luonnollista äitiyttä. Mitenköhän olisin reagoinut, jos imetys ei olisi onnistunut lainkaan, jos olisin reputtanut "imetyskoulun loppukokeessa"?
Tämän hetkinen virallinen kanta ravitsemustieteissä on, että täysimetys kuuden kuukauden ikäiseksi suojaa lasta hengitystie-, korvatulehdus- ja ripulitaudeilta. Äidinmaidosta ravintoaineet imeytyvät täydellisemmin kuin korvikkeesta. On myös todettu, että pulloruokinta vähentää imetyskertoja ja maidoneritystä. Fakta kuitenkin on, että läheskään kaikkien kohdalla imetys ei onnistu. Syitä löytyy useita. Maidoneritys vaatii sen, että äiti syö ja nukkuu tarpeeksi. Puolison tuellakin on merkitystä. Imetystekniikassa voi olla vikaa ja joskus rintojen rakenteelliset ongelmat, äidin lääkitys tai sairaudet estävät imettämisen. (HS, 25.7.2011) Jotkut eivät vain halua imettää, se ei yksinkertaisesti tunnu hyvältä. Vaikka korvike ei vastaisikaan imetystä, uskon että vastikkeellakin kasvaa aivan yhtä terveitä lapsia. Mielestäni kaikenlainen syyllistäminen ja painostaminen asian osalta pitäisi lopettaa.
Nykyään imetys sujuu jo missä vain. En häpeile lyödä tissejä tiskiin paikassa kuin paikassa. Julkisen imetyksen vastustajat varmasti näkevät punaista minut tavatessaan. Rinnoissa ei juuri tällä hetkellä ole mitään seksuaalista, ne ovat kuin kaksi muovista tuttipulloa. Maitoa erittyy paljon vähemmän kuin imetyksen alkuviikkoina, ja välillä etenkin iltaisin väsynyt lapsi joutuu rinnalla raivon partaalle, kun maidonsaanti on kovan työn takana. Tuolloin ojennan huutavan lapsen miehelleni, joka kiltisti lämmittää korvikkeen mikrossa ja ryhtyy syöttöpuuhiin. Ensimmäisellä kerralla se kirpaisi äitiyttäni, mutta nyt teen sen jo hyvillä mielin. Niskasärkyä poden edelleen, tosin kuusikiloisen pojan kanniskelu hartiat korvissa saattaa aiheuttaa sitä huonoa imetysasentoa enemmän.
Imettäminen voi välillä olla turhauttavaa, raivostuttavan sitovaa ja hikistä hommaa. Toisaalta yösyöttäminen on vaivatonta, kun vain avaa yöpaidan luukun ja yrittää pysyä vauva sylissä hereillä seuraavat kymmenen minuuttia. Aion jatkaa täysimetystä vielä seuraavat kolme kuukautta, sillä poika nukkuu jo rintaruokittunakin parhaimmillaan yhdeksän tunnin yöunia. Kun kuudelta herään syöttämään lasta, ulkoa kuuluu aamun ääniä - autojen ovien pauketta, aamuvirkkujen askelia - ja aurinko pilkottaa kaihdinten välistä, lapsi syö tyytyväisenä napittaen minua silmät suurina, silloin koen onnistumisen elämyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti