Satoi jo hiljalleen. Valtaisat vesipisarat putoilivat laiskasti veden jäntevälle pinnalle ja taivas muuttui hitaasti sinisestä haaleanharmaaksi. Meitä ympäröi elokuun illan nousevan myrskyn uhka, johon metsä valmistautui kuuntelemalla. Lintujen laulu oli lakannut huomaamattamme ja kaislikkoa vavisuttava tuulenvire voimistui äkisti. Syksy tuoksui jo. Sen tulosta kielivät vilunväreet, jotka juoksivat ihollamme tuulen kietoessa meidät syleilyynsä yhä napakammin.
Silloin myrskyn läsnäolon saattoi jo varmuudella tuntea. Rajuilma kumisi uhkaavasti vastapäisen saaren takana ja tiesimme pian todistavamme sen ensimmäistä valkoista välähdystä. Kaistale yönmustaa pilveä nousi tiheän mäntymetsikön ylle ja mielissämme alkoi kyteä orastava pelonpoikanen.
Silmämme seurasivat pienen kaislaveneemme matkaa kohti vastakkaista rantaa. Erotimme hyvin paatin keltaiset purjelehdet tummanpuhuvan veden keskeltä ja tiesimme sen olevan matkalla suoraan kohti tuhoaan. Ajatuksissamme punoimme tarinoita aluksen maahisista koostuvasta miehistöstä, joka epätoivoissaan yrittäisi haaksirikkoutua läheiselle karille.
Vesipisarat muuttuivat yhä raskaammiksi ja hetkessä ne läikittivät laiturin puisen pinnan kirjavaksi. Nousimme ylös kallioille lyhdyn liekin lepattaessa voimistuvassa tuulenviimassa. Saatoimme vain odottaa milloin ensimmäinen jykevä ukkosenjyrähdys vavisuttaisi maata jalkojemme alla. Myrsky nousi, käsi kädessä pimenevän yön kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti