Iltahetki

TV-ruudun kelmeä valo välkkyy taustalla, ääni on vaimennettu. Kello käy yhtätoista, keittiössä palaa vielä lamppu ja tiskialtaassa lilluu kasa päivän tiskejä. Joka puolella asuntoa lojuu puklurättejä, vauvan vaatteita, liivinsuojuksia, puoliksi syötyjä suklaalevyjä. Tutteja, juomalaseja, lukemattomia sanomalehtiä, vauvanhoito-ohjevihkosia, onnittelukortteja. Kaikki sievissä keoissa. Päivän touhut on touhuttu; maitoa, vaunukävely, päiväunia, kauppalistoja ja varovaista tutustumista. Pyllypesuja, liikutusta kyyneliin saakka, tankkausta jääkaapilla. Epävarmuutta ja vanhemmanvaistoja.

Istumme sohvalla vieretysten, alusvaatteisillamme. Voipuneina, liian väsyneinä noustaksemme. Pyörällä päästämme. Avoimista ikkunoista tulvii viileää yöilmaa, joka saa lastenhuoneen katossa roikkuvan lennokin pyörimään vimmatusti. Poika tuhisee sylissä, emme henno kantaa häntä vielä omaan sänkyynsä. Tässä on hyvä. Ihmettelemme kaikkea hänessä. Levollisuutta, aavistuksen punertavia hiustupsuja, nenänpäätä, kynsiä. Niin pieniä, ettei niitä edes näe leikata.

"Arvaa mitä?", toinen sanoo.
"No?", kuuluu vastaus.
Toinen jatkaa: "Mä tässä mietin, että en voisi olla tämän onnellisempi".
Pieni hiljaisuus.
"No en mäkään!"